7. Oppimistehtävä: ”Ajatteleminen on taito, jonka voi ja joka pitää opetella.” (Kuinka ideat syntyvät, 2005)

Tuskailin projektinhallintaa käsittelevien kirjojen listan kanssa pitkään (kuten tämän tehtävänkin kanssa). Valtaosa projektinhallintaa käsittelevistä kirjoista on kirjoitettu selkeästi kaupallisen alan ja yritysten käyttöön. Esimerkiksi Risto Pelinin Projektinhallinnan käsikirjassa on alaluku nimeltä ”liiketoimintastrategiasta projektiksi” ja ”konfiguraation hallinta”. Ensi silmäyksellä tällainen opas ei vaikuta kovin mielekkäältä kulttuurialan toimijan näkökulmasta katsottuna. Käytetty kieli on täysin toisesta diskurssista mitä kulttuurialan toimijat ovat tottuneet käyttämään, ja teosten sisällysluettelot vaikuttavat pitkiltä kuin lakikirjan teksti.

Täysin kaupallisille toimijoille suunnatut opaskirjat voivat toki olla liike-elämän pelisääntöjen ja aikataulujen esittelijänä hyödyllisiä myös kulttuurisektorin toimijoille. Toivoa kuitenkin voi, että uudet tekijät kiinnittäisivät enemmän huomioita kieleen, rakenteeseen, ulkoasuun ja helppolukuisuuteen – näihin talkoisiin olisi humanistisen ja kulttuurialan osaajista hyötyä!

Päädyin lopulta lukemaan Åke Karlssonin ja Anders Marttalan Projektikirja. Onnistuneen projektin toteuttaminen (Kauppakaari 2001). Kirja ei ole sivumäärällä pilattu (151 s.) ja sisällysluettelokin rakentuu ”vain” kahdeksasta luvusta. Projektikirja on takakansitekstin mukaan suunnattu apuvälineeksi kaikille, ”jotka harjoittavat projektityöskentelyä jossain muodossa”. Kirjoittajat ovat koulutukseltaan diplomi-insinööri ja käyttäytymistieteilijä ja tämäkin kirja on kallellaan liike-elämän suuntaan. Projektikirja on kuitenkin kirjoitettu selkeästi, käytännönläheisiin esimerkkeihin nojaten ja maltettu pitää riittävän suppeana. Kirja onkin jo itsessään mielestäni esimerkki onnistuneesta projektista, joka on osattu rajata hyvin!

Hyvä esimerkki Projektikirjan käytännönläheisyydestä on esim. ongelmaratkaisuesimerkkinä käytetty ”hissiprojekti”. Firmassa työskentelevä Kalle saa vastuulleen hissiprojektin. Firman asiakkaat ovat tyytymättömiä hisseihin, joita joutuu jonottamaan liian kauan ja Kallen tehtävänä on selvittää mitä asialle on tehtävissä. Lähtöoletuksena on uusien hissien hankkiminen, mikä on kallista puuhaa. Ongelma-analyysin ja aivoriihen tuloksena päädytään kuitenkin siihen, että firman hissit eivät ole keskivertoa hitaampia vaan asiakkaiden tunteeseen hitaudesta voidaan vaikuttaa muuttamalla olosuhteita. Hissien odottaminen tehdään asiakkaille miellyttävämmäksi kohentamalla odotustilan ulkoasua ja tarjoamalla asiakkaille luettavaksi lehtiä. Uuden kyselyn jälkeen kukaan ei enää valita hissien hitautta. Huolellisesti tehdyllä pohjatyöllä projektissa vältyttiin huomattavilta kustannuksilta (uusien hissien hankkiminen) ja luovalla ajattelulla päädyttiin ratkaisuun, jolla saavutettiin haluttu lopputulos (asiakastyytyväisyys).

Esittelen seuraavaksi Projektikirjan luku kerrallaan ja pohdin sisällön merkitystä suhteessa omiin projektityökokemuksiini.

LUKU 1. Mikä on projekti?

Jonkin työn tai tehtävän nimeäminen projektiksi on muodikasta – ja joskus myös tapa kiertää lainsäädäntöä ja byrokratiaa (kuten määräaikaisten työsuhteiden ketjuttaminen). Työtehtävän nimeäminen projektiksi voi myös antaa uudenlaisen näkökulman annettuun tehtävään ja lisätä luovuutta. Karlssonin ja Marttalan mukaan projektiksi voidaan nimittää väliaikaista organisaatiota, jolla on yksi ja erityinen tarkoitus (päämäärä).

Projekti syntyy (tai synnytetään) tilanteessa, jossa tämänhetkinen tilanne ei vastaa toivottua ja siihen kaivataan muutosta. Onko projekti siis lähtökohtaisesti aina jotakin muutokseen ja uudistamiseen pyrkivää toimintaa? Projektikirjan mukaan ennen projektin starttaamista on syytä pohtia tarkkaan mihin tarpeeseen projekti synnytetään vastaamaan. Onko tarve aito? Ovatko päämäärä(t) selkeä(t) ja tavoitteet kunnolla mietitty? Sitoutuvatko myös projektin työryhmän jäsenet näihin tavoitteisiin ja päämääriin? Kirjoittajat varoittavat erityisesti kopioimasta projektimalleja suoraan organisaatiosta toiseen vaan on aina syytä tarkastella millainen projektimalli/työskentely mihinkin organisaatioon soveltuu ja mitkä ovat käytettävissä olevat resurssit.

Karlsson ja Marttilan mukaan projektin puitesuunnitelman tulisi sisältää ainakin seuraavat seikat:

- Projektin tausta. Miksi projekti aloitetaan?

- Ongelma. Mikä on ongelmana?

- Visio. Mitä halutaan saavuttaa?

- Rajaukset. Mitä projektin ei pidä käsitellä.

- Aikataulu

- Voimavarat

- Kriteerit. Mitä pitää painottaa arvioitaessa eri ratkaisuvaihtoehtoja (joita on hyvä olla useampia)?

- Yhteistyökumppanit ja niiden rooli

- Toimeksiantaja, kuka se kyseisessä projektissa on?

Vinokinon näkökulmasta mietittynä elokuvafestivaalin toiminta on lähempänä organisaation perustoimintaa, vaikkakin jokaisella festivaalivuodella on oma, osin vaihtuva, työryhmänsä ja festivaalivuodella on selkeä alku ja loppu. Vuosittain järjestettävät keskustelutilaisuudet, bileet ja muu oheisohjelma täyttää ehkä paremmin projektin määritelmän (tai niitä voi tarkastella Vinokinon alaprojekteinakin). Esimerkiksi festivaalin vuosittaisille teemaseminaareille määritellään yleensä erikseen oma vastuuhenkilö, aikataulu, budjetti ja aikataulu (joskin hieman löyhästi). Idea seminaarin sisällöstä ja rakenteesta saadaan kuitenkin usein varsin viimetinkaan. Niinpä varsinaista puitesuunnitelmaa ei tehdä, vaikka voisi olla hyvä nimenomaan pohtia miksi, kenelle ja millä kriteereillä esimerkiksi seminaari järjestetään. Pohjatyön puuttumisen takia seminaarit eivät välttämättä vastaa yleisön tarpeeseen tai ole ”ajan hermolla”. Myös yhteistyökumppaneiden ja tavoitteiden miettiminen jää puolitiehen, eikä seminaaria silloin voida välttämättä toteuttaa parhaalla mahdollisella tavalla.

LUKU 2. Selvittäminen

”Projekti ei epäonnistu lopussa vaan alussa.” (Projektikirja, 2001)

Jos projektin edetessä esille tulee yhä uusia vaatimuksia ja ratkaistavia ongelma ei projektin alussa ole tehty riittävän perusteellista ongelma-analyysiä. Projektikirja suositteleekin ongelma-analyysin tekemistä ennen projektin varsinaista aloittamista. Ongelma-analyysin tekeminen kulttuuritapahtumasta on kuitenkin haasteellista. Projektikirjassa käytetään termejä kuten ”lopputuotteen korkea laatu” ja ”tietyn menetelmän säännönmukainen noudattaminen”. Onko se oikea ongelma, että kulttuurikentällä ei ole tapahtumaa, joka siellä kuuluisi omasta mielestäni olla? Kokeeko kukaan muu sen puutteeksi? Entä korkea laatu? Miten määritellä kulttuurituotannosta puhuttaessa tapahtuman laatukriteerit kun taiteen tutkijatkaan eivät ole yhtä mieltä laadun määritelmästä puhuttaessa taiteesta?

2. luvussa projektista puhutaan tilaaja/asiakas–tuottaja näkökulmasta vaikka kulttuuriorganisaatioissa nämä tarkoittavat usein samaa asiaa. Tilaaja–tuottaja -ajattelua voi käyttää ainakin eron tekemiseen organisaation päättävässä asemassa olevan ja projektista vastaavan välille. 2. luku oikeastaan vain syventää 1. luvussa esiteltyjä ajatuksia: mieti projektin tausta ja tavoitteet sekä resurssit (=organisaatio) huolella, jotta projekti voi onnistua.

Asiakas ja loppukäyttäjä termit viittaavat ajatukseen materiaalisesta tuotteesta projektin tuloksena. Kuitenkin myös kulttuuritapahtumalla on loppukäyttäjä, asiakas, joka ostaa pääsylipun ja tulee tapahtumaan (=tuote). Ehkä kulttuuripuolella tulisi miettiä myös enemmän mitä asiakas odottaa ja toivoo tapahtumalta? Ei niin, että taidetta tehtäisiin asiakkaan ehdoilla, vaan että oletettu asiakaskunta otetaan huomioon tapahtuman, ”tuotteen”, reunaehtoja määriteltäessä. Millaiselle ja kuinka laajalle yleisölle tapahtuma on tarkoitus tehdä ja markkinoida? Mitä oheistuotteita ja palveluja oletettu yleisö voi tarvita? Onko T-paidan painattaminen juuri paras idea? Entä mikä viikonpäivä ja kellonaika voisi olla optimaalisin tapahtuman kohdeyleisölle?

LUKU 3. Suunnan valinta

Kolmannessa luvussa edetään ongelma-analyysissä ilmenneiden seikkojen yksityiskohtaiseen tarkasteluun ja ratkaisuvaihtoehtojen etsimiseen. Projektikirja opastaa ideoimaan alussa luovasti ja vapaasti mahdollisimman monta eri ratkaisuvaihtoehtoa tuottaen ja tekemään vasta sen jälkeen jaon käyttökelpoisiin ja kelvottomiin ideoihin (käyttökelpoinen voi tarkoittaa myös sitä, että ideaa tulee vielä työstää). Eri vaihtoehtojen välisiä eroja pohdittaessa tulee aina miettiä valitun ongelmanratkaisun vaikutusta ympäristöönsä (ja työorganisaatioon!).

Omassa projektityöskentelyssä olen toisinaan harrastanut ”ideariihiä”. Ongelmana useimmiten on ajan puute: ei ole riittävästi aikaa (tai siis aikaa ei varata) vain ideoida. Usein samassa kokouksessa ideoidaan ja yritetään samalla tehdä päätöksiä kiireellisesti hoidettavista asioista ja toteuttaa niitä. Eri projektikirjoja lukiessani olen tullut ajatelleeksi myös sitä, että pelkkä aika ei riitä. Tarvitaan myös oikeanlainen ympäristö, jotta ihmiset haluavat ja pystyvät ideoimaan vapaasti ja sitä kautta tuottamaan myös jotakin uutta. Ideoinnin tulisi alussa olla täysin vapaata ja vasta vapaan osuuden jälkeen ryhdytään miettimään mitkä ideoista ovat mahdollista toteuttaa kulloinkin käytössä olevilla resursseilla. Liian usein kiinnostavatkin ideat tyrmätään alkuun liian vaikeina tai erikoisina – ilman, että olisi rauhassa mietitty olisiko idea oikeasti toteuttamiskelpoinen ja mitä sen toteuttaminen vaatisi.

Projektinhallintakirjallisuuden ja kulttuurialan käytännön välillä on myös yksi ero, jonka merkityksen pohtimiseen olisi kiva laittaa useampikin tovi. Projektikirjat olettavat, että kyse on työyhteisöstä, jossa ihmiset ovat palkattuina tiettyyn projektiin ja parhaassa tapauksessa projektitiimiin voidaan valita osaamiseltaan mahdollisimman hyvin toisiaan täydentävät ja projektiin itse mukaan haluavat henkilöt. Pitkälti vapaaehtoistyöhön nojaavissa kulttuurialan projekteissa tällaista valikointia ei voi välttämättä tehdä, ainakaan samoin perustein. Myös ihmisten työmotivaation ja käytettävissä olevan ajan kanssa on usein niin ja näin koska mukana ollaan harrastusmielessä. Parhaassa tapauksessa ryhmän motivaation perustana ja sitouttavana tekijänä toimii rahallisen palkkion sijasta intohimo tehdä kyseistä projektia yhdessä ja kehittää omaa osaamistaan. Pahimmassa tapauksessa ryhmän jäsenet eivät itsekään oikein tiedä miksi ovat mukana ja mitä projektilta haluavat, eikä heitä pysty sitouttamaan yhteiseen päämäärään oikein millään konstilla. (ja toisaalta: tämä voi olla ongelma myös liike-elämän projekteissa silloin kun työryhmän jäsenet on eivät ole saaneet valita mukanaoloaan).

Kulttuurialan projekteissa projektikirjojen ehdottama ”aivoriihi” ei välttämättä siis muodostu projektin kannalta parhaimmista mahdollisista henkilöistä vaan sekalaisesta joukosta ihmisiä, joilla on hyvin eri intressit olla mukana työryhmässä. Taidealan ihmisillä saattaa olla myös ehdottomia mielipiteitä projektin päämäärästä ja siitä miten projektin kuuluisi edetä, eikä näitä aatoksia olla valmiita työstämään ongelma-analyysein tai pohtimalla tuottaja–asiakas suhteita.

Joka tapauksessa, luvussa kolme, annetaan ideariihessä keksittyjen vaihtoehtojen arviointiin seuraavat kriteerit:

- edut

- haitat

- kilpailijoiden vahvuus ja heikkous

- korvikkeiden vahvuus ja heikkous

- toteutettavuus

- riskialttius

- voimavarat

- yhteensopivuus pysyvän organisaation päämäärien kanssa

LUKU 4. Toteutuksen suunnittelu

Toteutussuunnitelmasta tulee käydä ilmi mitä parhaan mahdollisen ratkaisun toteuttaminen vaatii. Luku käsittelee projektin ja pysyvän organisaation rajapintojen määrittelyä ja erilaisia organisaatiomalleja. Eniten nilkkaani kalahti projektiarkistosta ja dokumentoinnista kertovat kohdat, sillä tämä puoli on omissa projekteissani ollut kehnosti jos lainkaan järjestetty. Luvussa esitelty toteuttamissuunnitelmamalli taas menee mielestäni liian yksityiskohtaiseksi, mitä tulee ainakin pienempiin kulttuuriprojekteihin. Suunnitelmamalli toistaa myös jo ongelma-analyysissä (luvut 1. ja 2.) mainittuja asioita. En usko, että on järkeä kirjoittaa samoista asioista eri nimikkeillä useaan kertaan. Keskeisin mietittävä asia lienee välitavoitteiden asettaminen projektissa. Niitä ei omissa projekteissani ole juurikaan ollut tai en ole ainakaan kirjoittanut niitä selkeästi esiin.

LUKU 5. Toteutus

Projektikirjan 150 sivusta 74 käsittelee projektin suunnitteluun ja taustatyöhön liittyviä asioita. Toteuttamiseen päästään siis vasta puolivälissä kirjaa. Ehkä 50/50 olisi hyvä suhde myös oikean projektin suunnittelu- ja toteutustyön välillä? 5. luku alkaa projektiorganisaatiossa työskentelevien ihmisten eri roolien kuvaamisella. Puuduttavan tuntuista tietoa, mutta tärkeää. Useimmissa projekteissa missä itse olen ollut mukana selkeää tai julkilausuttua roolijakoa ei ole ollut. Pahin tilanne on sellainen, jossa projektilla ei ole selkää johtajaa tai vetovastuullista. Roolien määrittäminen tekee tiettäväksi myös kunkin vastuu- ja valtuusalueet. Tämä vähentää työn epävarmuutta huomattavasti ja sitä kautta lisää varmasti motivaatiota ja projektiin sitoutumishalua – kun uudet työtehtävät eivät voi ”vain” putkahtaa yllättäen takavasemmalta.

Alaluku ”ohjaus ja seuranta” oli masentavaa luettavaa siinä mielessä, että siinä kuvattiin kuinka asiat tulisi hoitaa ja millainen on hyvä kokous – enkä voi sanoa, että omalta osaltani olisin juurikaan ohjausta tai seurantaa harjoittanut…Jatkossa olisi hyvä noudattaa alaluvun ainakin yhtä ohjetta: kysy syytä töiden viivästykseen ja vaadi selitys. Jaa tehtävät uudestaan, mikäli kyseinen henkilö ei niistä suoriudu. Sillä aikataulujen pettämisen salliminen viestittää, että se on organisaatiossa sallittua (eikä sen tulisi olla sallittua mielestäni missään organisaatiossa – oli sitten kyse vapaaehtoistyöstä tai ei). Projektikirja muistuttaa siis myös kurin tarpeellisuudesta: projektin johtajalla on oikeus vaatia hyviä ja aikataulussa tehtyjä suorituksia ja jos niihin ei pystytä, täytyy työntekijän kyetä antamaan siihen selitys. Kyse ei ole syyttämisestä vaan aikuismaisesta käytöksestä: jos sitoudut johonkin, teet sen. Jos et pysty tekemään, pitää sinun ainakin kyetä ilmoittamaan siitä ja kertomaan syy. Muuten koko hommassa ei ole mitään mieltä, vaan työt kasautuvat (ja lopulta kaatuvat) projektin johtajan harteille.

LUKU 6. Projektin tuloksen luovuttaminen

Eli kuinka projekti päätetään. Tässä luvussa esitetyt ajatukset nojaavat hieman liikaa liike-elämään ja ajatukseen projektin lopputuotteesta konkreettisena tuotteena. Loppuraportin laatiminen ja projektiryhmän purkaminen (eli palautteen antaminen tehdystä työstä) kuuluvat kuitenkin oleellisesti myös kulttuurialan projekteihin – tai ainakin niiden pitäisi kuulua (itsekin lopetin Vinokinon toimintavuoden jotenkuten oikeaoppisesti viime vuonna ensimmäistä kertaa). Tärkeää olisi yhdessä työryhmän kanssa pohtia parannusehdotuksia työssä havaittuihin ongelmakohtiin siten, että kaikkia kuullaan ja asiat kirjataan myös ylös.

LUVUT 7. Ihmiset tekevät projektin & 8. Työkalulaatikko

Projektikirjan kaksi viimeistä lukua käsittelevät projektin ”tukimateriaalia”. 8. ja viimeisessä luvussa käsitellään projektityöskentelyn erilaisia tukityökaluja muistilistamaisesti (mm. riskianalyysi), mutta antaa myös hyviä vinkkejä tehokkaan kokouksen pitämiseen ja työryhmän konfliktien ratkaisemiseksi! 7. luvussa katsotaan projektia siinä työskentelevien tai siihen valittavien ihmisten kautta. Millaisia erilaisia kykyjä ihmisillä on ja miten ne saadaan hyödynnettyä parhaalla mahdollisella tavalla? Miten löytää ja valita nämä ihmiset? Tässä nousee esille taas liike-elämän ja kulttuurityön ero suhteessa siihen keitä ja millä perustein projektiryhmään valitaan. Otetaanko ne ketkä suostuvat vai ne, joilla on eniten annettavaa? Jos palkkaa ei voida maksaa, onko mahdollista saada parhaat mahdolliset tyypit mukaan projektiin? Mitä muita porkkanoita kuin palkkaa, on mahdollista tarjota? Voisiko hyvää palkkaa houkuttelevampi asia olla tilan tarjoaminen ihmisten omille ajatuksille ja tekemiselle luovassa ja kannustavassa ilmapiirissä? Luvussa käsitellään vielä johtajuutta ja ryhmäprosessia, joista ensin mainitun sanomaa hyvästä johtajuudesta sopisi jokaisen johtavassa asemassa olevan pohtivan. Vai kuinka monta seuraavan listan kriteerit täyttävää johtajaa tunnet? Kuinka monta kohtaa itse täytät?

HYVÄ JOHTAJA

- antaa muitten hoitaa omat tehtävänsä häiritsemättä heitä tarpeettomasti

- hillitsee sanomisensa ja osaa kuunnella

- ymmärtää, ettei itse aina ole kaiken keskipiste

- on selkeä ja johdonmukainen toimiessaan ympäristönsä kanssa

- kykenee omilla ominaisuuksillaan ”ottamaan paikan” ja rakentavasti täyttämään koko roolinsa

- toimii itse niin kuin opettaa

- katsoo tulevaisuuteen kaukonäköisesti ja osaa soveltaa visioita ympäristöönsä

- torjuu hajottavat voimat kypsällä johtamistavalla ja voimakkaalla luonteella

- helpottaa henkilöstön työtä

- luo sellaiset rakenteelliset ja organisatoriset edellytykset, että henkilöstö yltää tuloksiin

- mittauttaa johtajuuttaan niillä henkilöillä, joitten johtoon hänet on asetettu

- tunnustaa rehellisesti virheet ja puutteet ja ottaa niistä vastuun

- johtaa jakamalla vastuuta, mutta myös jakamalla valtuuksia

Projektikirjan punaisena lankana kulkee ajatus yksilön merkityksestä projektin onnistumisessa. Vastuu ja valtuudet kulkevat käsi kädessä. Hyvä ja kannustava kohtelu saa työntekijän antamaan parhaansa työlleen ja organisaatiolle. Hyvä suunnittelu ja selkeät rajat kannustavat tekemään työn hyvin ja täsmällisesti. Projektikirja esittelee tiiviisti ja sopivan käytännönläheisesti kuinka yksilöistä muodostettu ja hyvin johdettu työryhmä suoriutuu projektista onnistuneesti (mistä seuraa menestystä organisaatiolle).

Olisi ihanaa jos projektityötä voisi tehdä Projektikirjan ohjeiden mukaan: suunnitellusti ja hallitusti. Useimmat projektit, joissa olen ollut mukana rullaavat kuitenkin eteenpäin vanhan kaavan mukaan tai uusi idea toteutetaan saman tien. Mielivaltaisia johtajia tai johtajuuden puuttumista tyystin on myös tullut koettua. Hallittu projektityöskentely vaatii palkatun työntekijän, projektipäällikön, joka voi keskittyä suunnitteluun ja projektin johtamiseen. Iltatunteina tehdyssä sivutoimisessa tai harrastuspohjaisessa kulttuurituottamisessa ei jää aikaa suunnittelulle, mikä on takaperoista, sillä juuri hyvä suunnittelutyö vähentäisi projektin toteuttamiseen kuluvaa aikaa ja tekisi projektityöstä kaikille työryhmäläisille mielekästä.

Projektinhallintaopasmarkkinoille toivoisin kulttuurialan työn erityispiirteisiin painottunutta opasta, joka puhuisi samaa kieltä kulttuurialan työntekijöiden kanssa. Oppaassa voisi pohtia erityisesti oletusta kulttuuriprojekteista vapaaehtoistyöhön nojaavana toimintana ja millaisia ongelmia tällaisesta ajattelumallista mahdollisesti seuraa sekä projektissa työskenteleville (mm. roolien rajojen hämärtyminen, tiukan johtajuuden puuttuminen, selkeän toimintasuunnitelman puuttuminen jne.).

**

JK

”Jos et pysty ratkaisemaan ongelmaa, syy saattaa olla siinä että noudatat sääntöjä.” (Kuinka ideat syntyvät, 2005)

Sopivaa projektikirjaa etsiessä törmäsin myös muutamaan teokseen, jotka eivät varsinaisesi ole projektinhallinnan oppaita, mutta antavat luovan näkökulman projektityöskentelyyn. Jussi T. Kosken Luova Hierre. Näkökulmia yksilöiden, ryhmien ja organisaatioiden luovuuteen (Gummerus 2001) ja Jussi T. Kosken ja Saku Tuomen Kuinka ideat syntyvät. Luovan ajattelun käsikirja (WSOY 2005) ovat oivaa luettavaa usein kuivahkojen projektinhallintaoppaiden oheen.

Kuinka ideat syntyvät -kirja herättää ajatuksia ja antaa vinkkejä toimivan ryhmän muodostamisesta, luovuudelle ja ajattelulle otollisen ilmapiirin luomisesta ja kannustaa oman intuition kuuntelemiseen ”väärässä olemisenkin” hinnalla. Näitä aiheita käsittelee myös Jussi T. Kosken aiempi kirja, Luova hierre. Luovuus ja ideointi on jotakin jota voi opetella ja jota tulee harjoitella. Ennen kaikkea ihmisen tulisi muistaa varata itselleen joutilasta aikaa ajattelulle. Vain siten ideat, hyvät ja vähemmän hyvät, voivat kypsyä ja työstyä toimiviksi ratkaisuiksi, sillä: ”Ideat eivät tule itsestään. Ne ovat palkinto vuosien työstä.” (Kuinka ideat syntyvät, 2005)

6. Oppimistehtävä: Kestävää festivaalitoimintaa ja ekologista elokuvaa?

YK:n Pohjoismaiden tiedotustoimiston sivu napsahti ensimmäisten joukossa esiin kun googlasin sanaparia ”kestävä kehitys”. Sivuston mukaan:

“Kestävällä kehityksellä tarkoitetaan ihmiskunnan nykyisten tarpeiden tyydyttämistä tavalla, joka ei vie tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omia tarpeitaan. Toisin sanoen, luonnonvaroja on käytettävä viisaasti. Kestävä kehitys edellyttää, että säilytämme enemmän ja kulutamme vähemmän luonnonvaroja.”

Ulkoasiainministeriön Global Finland -sivustolla silmiini osui artikkeli, joka käsitteli kestävää kehitystä kehitysmaihin vietävän informaatioteknologian näkökulmasta. Tutkija Mikko Vesisenaho määrittelee kestävän kehityksen ennen muuta yhteiskunnalliseksi kehitykseksi, joka auttaa ihmisiä auttamaan itseään. Näin ollen kyse ei ole vain luonnon resurssien tämän hetkisestä tehokkaasta tai ympäristöystävällisestä käytöstä vaan myös teoista (kuten koulutus), jotka auttavat tulevaisuuden sukupolvia toimimaan toisin. Paljolti voi myös miettiä missä määrin kulttuurin digitalisoituminen on kestävää kehitystä: joidenkin tutkimusten mukaan kodin viihde-elektroniikka, mukaan lukien tietokoneet, kuluttavat paljon sähköä ja kotitalouksien energiakuormitus ympäristölle on suurempi kuin vaikkapa lentomatkailun!

Vinokino ja kestävä kehitys?

En ole aikaisemmin pohtinut juurikaan Vinokinon kohdalla ekologisuutta ja ympäristönsuojelua. Jokseenkin sitä on kai ajatellut, että elokuvafestivaalin järjestämisessä ei ole juuri mitään, missä ympäristöaspektia voisi tai tarvitsisi ajatella. Yllätys, yllätys: pienen pohdinnan jälkeen esille nousee kuitenkin asioita, joiden suhteen ympäristöystävällisyyttä voi ja tulee jatkossa pohtia.

1. Matkustaminen ja elokuvien rahti

Festivaalimme ohjelmistoa koostetaan pitkälti siten, että vierailemme ulkomaisilla ja kotimaisilla festivaaleilla katsastamassa tarjontaa. Kotimaassa matkat taittuvat lähes 100%:sesti julkisilla kulkuvälineillä: bussi ja juna ovat ystäviämme. Ulkomaille matkustaessa lentämistä ei voi kuitenkaan välttää, sillä festivaalimatkalla ollaan usein korkeintaan viikko, jolloin matkustamiseen ei ole voi tuhlata aikaa. Pyrimme kuitenkin maksimoimaan lentomatkailun hyödyt: yhdistämme mahdollisuuksien mukaan omia lomamatkojamme festivaalikäynteihin. Mikäli joku työryhmästä sattuu olemaan ulkomailla opiskelijavaihdossa, hän voi osallistua kyseisessä maassa/kaupungissa oleville festareille, jolloin matkustaminen hyödynnetään tehokkaasti. Nämä periaatteet ovat lähtökohtaisesti taloudellisia, mutta toki myös ekologisesti järkeviä.

Elokuvien lentorahtaamisesta syntyy toki myös päästöjä ja tässäkin pyrimme käyttämään aina maarahtia, mikäli se on aikataulullisesti mahdollista. Samoin DVD:n yleistyminen esitysformaattina pienentää sekä rahtikuluja, että rahtiin käytettävää energiaa.

2. Festivaalin aikana

Vinokinossa voitaisiin jatkossa kiinnittää enemmän huomiota esim. painotuotteiden ympäristöystävällisyyteen. Emme ole aiemmin tietoisesti pohtineet, että painomateriaalissa voisi ehkä käyttää (ainakin osin) kierrätyspaperia. Myöskin ”turhaa” tulostamista voisi välttää (teemme paljon esivedoksia/tulostusta omalla väritulostimella ja tämän voisi vähentää minimiin). Vinokinon toimistossa, joka on Turun Seudun SETA:n tiloissa, kierrätetään paperijäte sekä printterin/kopiokoneen mustekasetit (mikä on kai pakollistakin?!).

Hyödynnämme tiedotuksessa ja markkinoinnissa suhteellisen paljon sähköistä mediaa, minkä voi kai katsoa myös ympäristöystävälliseksi teoksi? Vaikka elokuvien esitystekniikka uudistuu hurjaa tahtia, pyrimme laitehankinnoissamme panostamaan aina laatuun ja pitkään/monipuoliseen käytettävyyteen. Kaikkia uusimpia vempeleitä ei myöskään tarvitse hankkia omaksi, vuokraamme tai lainaamme yhteistyökumppaneiltamme joka vuosi joitakin laitteita. Elokuvateatterien perinteiset filmiprojektorit lienevät myös digihuumassa ekologinen vaihtoehto: esitystekniikka ei tarvitse vaihtaa joka vuosi uuden DVD-formaatin myötä ja kunnollinen filmiprojektori palvelee tehtävässään vuosikymmeniä!

Jos jollekulle tulee mieleen mitä kaikkea muuta voisi elokuvafestivaalissa toteuttaa ekologisemmin, otan mielelläni vinkkejä vastaan!

3. Ekologinen jalanjälki ja tulevaisuus?

On vaikea miettiä elokuvafestivaalin kontekstissa sellaisia kysymyksiä kuin: ”Huomioitko luonnonmukaisuuden? Millaisia luonnonarvoja hankkeesi vaalii? Millaisia ympäristöarvoja hankkeesi vaalii?”. Emme voi juurikaan vaikuttaa esim. siihen, millä tavoin valitsemamme elokuvat kuormittavat ympäristöä. Minulla ei ole oikeastaan edes käsitystä siitä missä määrin elokuvateollisuus on tai voi olla ekologista tai epäekologista. Monet elokuvistamme ovat kuitenkin ns. pienen budjetin elokuvia, jolloin voisi ajatella, että tuotannossa on pyritty hyödyntämään kaikki mahdollinen raaka-aine yms. mahdollisimman tarkkaan. Indie-elokuvan tuotantoryhmä tuskin ajelee limusiineilla ja isoilla maastoautoilla tai lennättää tuotantoryhmää toiselle puolelle maapalloa etsimään lokaatioita. Siinä mielessä voisi ajatella, että marginaali/indie-elokuvia esittävä festivaali voisi olla jopa ekologinen teko ja jättää pienemmän ekologisen jäljen jälkeensä! Myös paikallisten tai lähialueiden tekijöiden käyttäminen vähentää ainakin matkustamiseen liittyviä ympäristörasitteita. Tämän vuoden teemana Vinokinossa on Pohjoismaat, joten lähialueaspekti toteutuu ainakin tänä vuonna J Elokuvafestivaali, kuten kulttuuri monesti muutenkin, ei myöskään perustu materiaalin hankkimiseen ja kuluttamiseen vaan kulttuurilliseen ja yhteisölliseen kokemiseen, joka on varmasti tulevaisuudessa se ekologisin kuluttamisen tapa! Laajemmassa mittakaavassa voisi olla mielenkiintoista pohtia sitä, millä tavoin digitaalinen/mediakulttuuri on tai ei ole ekologista (vrt. aiemmin esittämäni pohdinnat viihde-elektroniikan yms. energiasyöppöydestä!).

ps. Raha tai rahattomuus kulkee ainakin meidän tapauksessamme oikeastaan käsi kädessä ekologisuuden kanssa: kun ei ole millä mällätä, joutuu miettimään esim. miten raaka-aineita voi hyödyntää mahdollisimman tehokkaasti tai yhdistää matkat siten, että monta asiaa tulee hoidettua yhdellä kerralla.

pss. Myös Turun kaupunki on 2003 laaditussa ympäristöstrategiassaan sitoutunut kestävään kehitykseen!

5. oppimistehtävä: projekti hallintaan RAY:n oppailla?

”Projektin tarve on kuilu, joka vallitsee todellisen tilanteen ja toivotun tilanteen välillä.”

5. oppimistehtävänä oli tutustua Raha-automaattiyhdistyksen avustustoiminnan ohje- ja materiaalipankkiin. Vaikka RAY:n tuki onkin painottanut sosiaalipuolelle, sivustosta ja oppaista on mielestäni hyötyä myös kulttuuripuolella (ja mikä estää pyrkimästä kulttuurin ja sosiaalityön yhdistämiseen luovalla tavalla kuten Etelä-Pohjanmaan casessa)

Projektinhallintaoppaassa kysymyksiä herätti aluksi RAY:n tukemien projektien lähtökohtana oleva ongelmakeskeisyys, joka konkretisoitui lähinnä epäkohtana tai jonakin negatiivista tuottavana seikkana, joka projektin kautta pyrittiin selvittämään ja ratkaisemaan. Hetken mietittyäni alkoi kuitenkin vaikuttaa siltä, että ongelmakeskeisyyttä voi vallan hyvin soveltaa myös kulttuuripuoleen. Voidaan vaikka ajatella riittämättömän infrastruktuurin tai puutteellisen markkinoinnin olevan ”ongelma, joka tulee projektin kautta ratkaista”. Näin nähtynä ja ajateltuna RAY:n oppaista voi ammentaa paljonkin ja ennen kaikkea niiden kautta kulttuurialan projektityöskentelyyn ja rahoitukseen voisi saada lisää jämäkkyyttä. RAY:n sivustolla ollutta budjetoinnin Excel-pohjaa voisi mukautettuna käyttää suoraan myös oman projektin pohjana ja RAY:n oppaat voivat auttaa hahmottamaan projektin lähtökohtia, tavoitteita ja raportointia. Kurkistin projektinhallinnanoppaan lisäksi myös RAY:n itsearviointiopasta: Arvioiva ajattelu projektitoiminnassa (2004), jossa huomio kiinnittyi projektin tehtävänjakotaulukkoon sekä lopussa olevaan muistilistaan:

• Projektin tarve ja tarkoitus?
• Tavoitteiden täsmentäminen
• Projektin toteutus
• Tulokset ja niiden hyödyntäminen?

Aukikirjoitettuna projektia startatessa olisi hyvä pohtia läpi ainakin seuraavat asiat:

1) Mitkä, ovat näkyvät oireet ja seuraukset tarpeesta tai ongelmasta, johon aiotaan tarttua? Miten oireet ilmenevät eri väestöryhmissä? Mikä oireet/seuraukset aiheuttaa? Mitä väestönosaa hanke koskettaa? Miten tärkeä hanke on kohderyhmän kannalta? Mitä tapahtuisi asiakkaille, jos hanketta ei toteutettaisi? Muuttuisiko asiakkaiden tilanne olennaisesti?

2) Perustuuko projektin toteutus aiemmille esimerkiksi perustyöstä tai kokeilutoiminnasta saataville kokemuksille ja/tai tutkimustiedolle? Millä tavoin?

3) Onko projekti-idea ainutkertainen, vai onko tiedossa, että samantyyppisiä projekteja tai samantyyppistä toimintaa toteutetaan tai on toteutettu esimerkiksi samalla paikkakunnalla, alueellisesti tai valtakunnallisesti?

4) Onko projekti paras tapa ratkaista ongelma? Onko olemassa muita vaihtoehtoja?

5) Mikä on järjestön perustehtävä ja mihin suuntaan järjestö haluaa kehittää toimintaansa? Onko projektin tarkoitus suunnassa näiden strategisten tavoitteiden kanssa ja miten projekti kytkeytyy emo-organisaation toimintaan?